Tämän kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäinen osa julkaisiin viikko aiemmin: Lue se täältä
Kesällä 2013 linnoittauduin muutamaksi viikoksi maaseudun rauhaan 4G-mokkulani turvin. Ensimmäinen juttu, seuraava ja seuraava. Kirjoituksiani huomioitiin yhä laajemmin, ja kaupallamme niistä keskusteltiin yhä kasvavaan tahtiin. Soittajat tuntuivat olevan kiitollisia, kun joku kirjoitti asioista selkeästi, ilman turhaa jargonia.
Lukijamäärät kasvoivat ja myyntimme kaupalla piristyi. Lisääntynyt lukijamäärä toi myös vastuuta, joten aloin opiskella kirjoittamista. Taustani kirjoittajana oli kymmenen vuoden takaisissa kirjoituksissa taannoiseen SFP Metal Magazineen, mutta nyt oloni oli kuin olisin aloittanut nollasta.
Aloin kierrättää kaikki kirjoitukseni editorin kautta. Tämä siirto oli fiksu ja kohensi yleisilmettämme huomattavasti. Se toi myös varmuutta miettiä, minkälaisen roolin blogini voisi ottaa tulevaisuudessa.
Älä kerro tai alleviivaa päätelmiäsi. Ihmiset haluavat oivaltaa ja hoksata asioita itse.
Suurin innoittajani asiantuntijuuteni esilletuomisessa oli Jari Parantaisen ja Antti Apusen Gurumarkkinointi-kirja. He puhuvat kirjassa juuri niistä ongelmista, joita olin aloittaessani kohdannut. En voi korostaa tarpeeksi tuon kirjan tärkeyttä ja sen tuomaa rohkaisua kirjoittamiseeni. Seuraavaksi löysin Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen Blogimarkkinointi-kirjan, joka valoi lisää uskoa ajatukseen, että kirjoittamisesta voisi olla taloudellistakin hyötyä.
Pääasiallinen julkaisukanavani, sosiaalinen media muuttui kovaan tahtiin. Tein kaikkeni pysyäkseni alituisesti muuttuvien Facebook-algoritmien perässä. Ne tuntuivat suosivan yhä enemmän sisältöä, jota ihmiset jakoivat uutisvirrassaan. Koska kirjoitukseni keräsivät kivasti myös kommentteja ja tykkäyksiä, osuin hyvään saumaan näiden muutosten kanssa. Blogini ohittivat tilapäisesti monien ”ammattimaisten” kirjoittelijoiden postaukset uutisvirrassa.
Itke tai naura kirjoittaessasi. Jos et tunne mitään kirjoittaessasi, ei tekstisi liikuta lukijaakaan. Tarkkaile vatsanpohjaasi, tapahtuuko siellä mitään?
Kirjoittelu lähti siis hyvin käyntiin, mutta oma inspiraationi kaipasi lisää polttoainetta. Olin aloittanut bloggaamisen alunperin kirjaksi tarkoitetulla 20-osaisella sisällysluettelolla ja luvannut kirjoittaa sen valmiiksi. Tämä päätös muodostui nopeasti taakaksi ja kahlitsi nuoren kirjoittajan inspiraatiota. Kaikki sisällysluettelon kappaleet eivät olleet itselleni enää ajankohtaisia.
Päässäni pyöri monia paljon mielenkiintoisempia aiheita, joista halusin palavasti kirjoittaa. Heitin alkuperäisen suunnitelmani roskiin ja lupasin samalla, etten aloita enää yhtään jatkotarinaa.
Kirjoituksen tulisi synnyttää sympatiaa, empatiaa, ihastumista tai vihastumista. Eli tunnetta! Parhaimmillaan se siirtää energiaa eteenpäin, jonka lukija haluaa jakaa ystävilleen.
Ryhdyin kirjoittamaan soittajien ongelmista huomattavasti yleismaailmallisemmin. Tämä osoittautui oikeaksi valinnaksi.
Julkaisin ensimmäisen todellisen hittiblogini nimeltä “Päiväni rocktähtenä”, joka kertoo epäonnistuneesta keikkapäivästä egoistisen muusikonalun näkökulmasta. Juttu ei sisältänyt ainoatakaan kuvaa, linkkiä tai videota. Sitä luettiin moninkertaisesti edellisiin kirjoituksiini nähden. Lisäksi todella moni kauppamme asiakkaista oli lukenut kirjoitukseni ja puhui siitä hymyssä syin verraten sitä omiin nuoruuden kokemuksiinsa.
Olin iskenyt oikeaan suoneen. Nyt ongelmaksi tuli, ettei äkillisen menestyksen jälkeen mikään tuntunut miltään. Seuraavat kirjoitukseni eivät keränneet samalla lailla klikkejä. Tiesin bändien edesottamuksista, ettei menestystä voi noin vain toistaa, vaan piti keksiä jotain uutta. Oli aika uudistaa käsitykseni Backstagen sisällöstä ja sen roolista lukijoille.
Sitä kirjoitat, mitä luet. Sosiaalisessa mediassa roikkumisen lieveilmiönä on kielen köyhtyminen ja oman kirjoittamisen rapistuminen. Kuten muusikkokin, aloitteleva kirjoittaja on hyvin altis vaikutteille. Jos halusin kirjoittaa enemmän proosamaisesti, ei tarvinnut kuin lukea romaani ja antaa kaunokirjallisten vaikutteiden tulvia sisään.
Halusin kuitenkin mennä toiseen suuntaan. Olin ihaillut jo pitkään Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen pitkiä kirjoituksia, joissa juttujen aiheet ruodittiin perinpohjaisesti läpi. Lisäksi niissä oli täysin erilaista syvyyttä kuin mitäänsanomattomaksi käyneessä kotimaisten musiikkilehtien kirjoittelussa.
Lukija on kiinnostunut tekstisi aiheesta ja aiheeseen tuomistasi uusista näkökulmista.
Tilasin Hesarin liitteineen ja aloin lukea osaavien journalistien kirjoituksia. Vähitellen sieltä tarttui jotain omaankin kirjoittamiseeni.
En tiennyt aluksi nimeltä yhtään kirjoittajaa, mutta huomasin vähitellen, että Ilkka Malmbergin jutut tekivät minuun kaikista syvimmän vaikutuksen. Aloin lukea hänen tekstejään, välillä antautuen tarinalle, välillä analysoiden. Luettuani likimain kaiken mitä Malmbergilta sain käsiini, tutustuin muidenkin kirjoittajien tyyleihin. Jouni K. Kemppainen, Anu Nousiainen ja Unto Hämäläinen kirjoittavat kaikki erinomaisesti ja inspiroivat minua yrittämään enemmän. Luin heidän haastatteluistaan eri tavoista lähestyä aiheita ja tuntui, että oma kirjoittamiseni alkoi vihdoin kehittyä.
Eräänlaisena kulmakivenä toimi Hesarin julkaisema Teema-numero, jossa eri henkilöt jakoivat 99 vinkkiä kirjoittamiseen.
Halu oppia kirjoittamaan kasvoi koko ajan. Halusin parantaa sisältömme laatua ja vastata koko ajan tiukentuvaan kilpailuun lukijoiden ajasta. Kuukausiliitteessä minua viehätti erityisesti, kuinka erilaisia aiheita heidän kansijutuissaan käsiteltiin. Kitaralehdet polkivat paikoillaan esitellen samoja soittajia vuodesta toiseen. Kuukausiliitteen seuraavan kansikuvan arvaaminen oli taas huomattavasti vaikeampaa. Tämä oli se mitä halusin tehdä, mennä ääripäästä toiseen.
Teksti ilman näkökulmaa on kuin veitsi ilman terää, mitä sellaisella tekee?
Laajensin aihekirjoani yhä laajemmalle. Aloin tehdä itselleni muistilistaa kirjoittamisen opeista, joita olen ripotellut tämänkin tekstin sekaan. Koitin ja koitan edelleenkin uudistaa itseäni kerta kerralta, ja pitää kirjoittelun itselleni mielenkiintoisena.
Vaikka printtasin keräämäni opit työhuoneeni seinälle, jouduin toteamaan kerta toisensa jälkeen, etten onnistunut sisällyttämään juttuihini vinkeistäni kuin osan. Mikä hankalinta, puutteet paljastuivat vasta kun kirjoitukset olivat jo eetterissä. Julkaista kuitenkin piti, muuten metsän näkeminen puilta ei ollut mahdollista. Oma itselleni asettama rima nousi koko ajan.
Yritä sisällyttää jokaiseen kirjoitukseesi hiljaista tietoa. Sellaista mitä ei voi lukea mistään ja minkä vain sinä olet kokenut.
Mitä enemmän julkaisin, sitä useampi soittaja löysi tiensä kauppaamme. Tuntui jopa, että mitä vähemmän kirjoitin tuotteistamme, sitä enemmän niitä kävi kaupaksi. Sometin ahkerasti blogejani eteenpäin ja vastailin soittajien kysymyksiin avoimilla ja suljetuilla kitarafoorumeilla. Lukijamäärät kasvoivat entisestään.
Kului aikaa, ja lupaamani viikkorytmin pitäminen alkoi muodostua todelliseksi haasteeksi. Kilpailu silmäpareista koveni entisestään. Sosiaalisen median uutisvirran sisältö tuntui monikertaistuvan kuukausi kuukaudelta, joten omien juttujen aiheet ja otsikot muodostuivat yhä tärkeämmäksi.
Mieti miksi lukijaa kiinnostaisi tekstisi. Mikä on hänen motiivinsa klikata juttuasi?
Muutama tuttuni ilmaisi halunsa kirjoittaa blogiimme, mikä sopi minulle mainiosti. Uudet henkilöt laajensivat blogia enemmän verkkolehden suuntaan. Oli valtava helpotus julkaista vieraskynien kirjoituksia ja saada itse paljon kaivattua aikalisää. Jopa viikko ylimääräistä kirjoitusaikaa tuntui ruhtinaalliselta. Tekstin saattaminen julkaisukuntoon sovitussa, itse itselleni asettamassa ajassa oli lupaus, jossa aioin kuitenkin pysyä.
Selasin keräämääni aiheluetteloa läpi ja luin läpi pitkästä aikaa läpi taannoisen, Espanjassa printtaamani kansion. Osa kirjoituksista oli jo päätynyt blogiin, mutta suurin osa oli vielä julkaisematta. Huomioni kiinnittyi suhteellisen valmiilta tuntuvaan Keikkapäivä-kappaleeseen, jossa käytiin Euroopan-kiertueella olevan bändin keikkapäivä läpi, aamusta iltaan.
Idea kirjasta nosti taas päätään. Olin kerännyt jo vakaan lukijakunnan, joten uskalsin alkaa harkita omakustannekirjaa. Inspiroiduttuani Chris Andersonin Ilmainen-kirjasta sain idean, joka osoittautuisi toimivaksi – jos ei vallankumoukselliseksi niin ainakin erilaiseksi.
Onnistuin pinnistämään kesän aikana riittävästi juttuja varastoon, että pystyin varaaman itselleni aikaa kirjan valmisteluun. Kirjan kirjoittaminen oli lopulta suhteellisen kivuton operaatio. Lähdin taas kerran Espanjaan, nyt vain kymmeneksi päiväksi. Tänä aikana kirjoitin vanhan tekstini uusiksi yhdessä luotetun editorini kanssa, joka päivysti Suomessa nuo päivät tekstejäni korjaillen.
Luetuta tekstisi jollain muulla. Anna kypsymisvaiheessa oleva juttusi eteenpäin, ennen kuin hierot sen pilalle.
Päätin kirjan julkaisupäiväksi lokakuisen keskiviikon, päivää ennen kirjamessuja. Halusin myös, että kirjan materiaali olisi luettavissa ilmaiseksi blogistani. Laskin julkaisupäivästä kymmenen viikkoa eteenpäin, yksi kappale per viikko. Tämä tarkoitti, että julkaisisin kirjan viimeisen kappaleen blogissani sopivasti jouluaattona.
Antamalla lukijoille heti mahdollisuuden ostaa ja lukea kirja paperisena versiona saisin selville, olisiko raapustuksillani heille minkäänlaista arvoa. Materiaali ilmestyisi verkkoon, mutta jos joku halusi lukea sen heti, se oli mahdollista.
Toinen tarkoitukseni oli kokeilla mediamme ja kauppamme toimivuutta. Markkinoisin kirjaa blogini kautta ja myisimme sitä verkkokaupassamme. Tämä ei ollut normaalin kitarakaupan ydinliiketoimintaa, joten ideani selittäminen kumppanilleni otti hetken.
Suureksi ilokseni, kirja kävi kaupaksi. Kirjan kappaleita luettiin myös blogista tuhansia kertoja. Blogini sai kirjan myötä positiivista palautetta ja kallisarvoista julkisuutta musiikkimedioissa. Tämä oli mahdollista, koska kirjassa ei mainostettu mitään. Se ei sisältänyt ainoatakaan nimeä tai tuotemerkkiä. Julkaisun puhtain ja todellisin tarkoitus oli auttaa nuoria bändejä ymmärtämään, mitä kaikkea ammattimaisesti kiertävän bändin keikkapäivään kuuluu.
Jälleenmyyjämme ottivat kirjaa näyteikkunoihinsa. Annoin haastatteluja lehtiin ja radioihin. Kirjan tuhannen kappaleen painos myytiin liki loppuun, ja blogimme lukijamäärät kasvoivat. Verkkokauppamme myynti parani liki samaan tahtiin ja toi uskoa jatkaa kirjoittamista, joka söi jo huomattavasti aikaani. Tuntuvin hyöty kirjan julkaisussa oli kuitenkin, että sain paljon kaipaamani kymmenen viikon tauon blogin tiukasta viikkorytmistä.
Mitä haluat viestittää kirjoituksellasi. Onko tekstisi vain sanahelinää vai onko sillä jokin tarkoitus?
Olin mennyt lupaamaan edellisenä kesänä lukijakirjeessämme, että jatkaisin viikoittaista tahtiani vielä toisen vuoden. Seuraava puserrus alkoi heti kirjan suoman tauon ehdyttyä. Olin saanut onneksi levättyä, kerättyä uusia ideoita ja inspiraatiota.
Ajan kuluessa, sosiaalisen median uutisvirran läpäisy oli entistä vaikeampaa. Ihmisillä oli kulutettavanaan rajattomat määrät sisältöä, jota heidän kaverinsa jakoivat ja suosittelevat. Julkaisujen näkyvyyteen vaikuttavat algoritmit muuttuivat alituisesti, ja juttujen tuli olla entistä kiinnostavampia. Peruslöpinä ei riitä, jos vastassasi on huippukirjoittajien artikkeleita ja enenevissä määrin suosittuja kissavideoita. Soittajatkin olivat lopulta ”vain” tavallisia ihmisiä, jotka halusivat viihdykettä arkensa keskellä.
Käytin minulle suodun ajan hyödyksi ja opin, että ihailemieni kirjoittajien tyyliä kutsuttiin narratiiviseksi, eli tarinalliseksi journalismiksi. Aloin opiskella sitä toden teolla. Erinomaisena apuna toimivat Jack Hartin Storycraft-kirja ja Long Play ‑lehden päätoimittaja Anu Silfverbergin haastattelut ja luennot. Tämä olisi kirjoittamisen muoto, josta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa.
Opiskeluni on vieläkin kesken, ja tämä teksti on taas yksi askel eteenpäin. Valmiiksi kirjoittajaksi itseään tuntee tuskin kukaan, vaikka takana olisi vuosikymmeniä julkaistuja tekstiä. Uskon, että tämä pätee kaikkiin kirjoittajiin, jopa niin syvästi kunnioittamaani Ilkka Malmbergiin.
Julkaista kuitenkin pitää, muuten ei opi. Se ajatus, että ”alan julkaisemaan kun olen mielestäni valmis” on harhakuvitelma. Jostain pitää lähteä liikkeelle ja kehittyä matkan varrella. Muuten on vaarana, ettei julkaise koskaan mitään. Esimerkkejä riittää jo ihan lähiympäristössäni.
Mieti valmiiksi alku ja loppu ennen kuin aloitat kirjoittamisen. Tiedät mihin olet matkalla, ja mihin kirjoittamisesi tähtää.
Tätä kirjoittaessa olen edelleenkin kiinni viikoittaisessa rytmissäni. Kirjoittamisesta on tullut työn ohella mukava harrastus. Oma ajatus pysyy liikkeessä ja journalismin itseopiskelu tuo paljon positiivisia asioita mukanaan. Juttujen valmisteluun käytetty aika on lyhentynyt vain murto-osaan siitä missä olin vuosi sitten. Asiat menevät eteenpäin.
Viime aikoina kirjoittamani blogit ovat vetäneet lukijoita ennätystahtiin. Kaupallamme kuhina kirjoitusten ympärillä käy kovempana kuin koskaan. Juttujen tarkoitusperässä ei mikään ole muuttunut. Edelleenkin jokaisen jutun tavoitteena on auttaa soittajia ratkomaan päivittäisiä ongelmiaan, purkaa myyttejä ja tuoda uusia näkökulmia loppuun kaluttuihin aiheisiin.
Blogia ei voi kirjoittaa euronkuvat silmissä. Kirjoittamiseen pätevät samat säännöt kuin muuhunkin luomiseen. Niin kauan kun sinulla on jotain palavaa sanottavaa, pystyt muuttamaan tuon tunteesi energiaksi ja antaa tekstin virrata lävitsesi. Jos kirjoitat itsellesi tärkeästä aiheesta etkä saavuttaaksesi taloudellista päämäärää saati ajattele mitä seurauksia kirjoituksellasi on, sinulla on mahdollisuus tuottaa ihmisiä koskettavaa sisältöä. Jokainen peruskoulun käynyt osaa loppupeleissä kirjoittaa, eikö osaakin.
Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, Backstage-blogin perustaja ja toinen Custom Soundsin omistajista. Lue Kimmo Aroluoman Backstage-blogia täältä.