Jos haluaa maailman kuulevan, on opittava puhumaan yhdellä äänellä ja hyväksyttävä eri mielipiteet. Viestin ei tarvitse olla täydellinen. Riittää, että se on laajasti jaettu. Se pienin yhteinen nimittäjä.
Tämä on kirjoitus siitä, miten viestintä voi peittää protestit. Ja miksi on ymmärrettävä paremmin, miten viestinnällä vaikuttaminen toimii, jos haluaa itse vaikuttaa. Se on myös henkilökohtainen vetoomus yhteen rintamaan asettautumisen puolesta.
Euroviisujen jälkimainingit iskivät korkealle, kun sotarikoksistaan kritisoitu Israel oli vähällä voittaa vuoden 2025 kisan. Analyyseissä on tunnistettu viisumenestyksen taustalla olevan jo toista vuotta peräkkäin laaja viestintäkampanja, jolla mobilisoitiin tukijoita äänestäjiksi. Viisumenestys ei silti todista, että maailma seisoo Israelin rinnalla. Sen sijaan se todistaa, miten tehokkaasti viestintää voi käyttää mielikuvien rakentamiseen.
Valtiot käyttävät Euroviisuja pehmeän vallan välineenä, eikä se ole uusi ilmiö. Israelin kohdalla Euroviisujen tarjoama tuki on vastanarratiivi niille syytöksille, joita kansainvälinen yhteisö on esittänyt Gazassa tehdyistä sotarikoksista.
Tänä vuonna kampanjassa hyödynnettiin kohdennettuja, monikielisiä ja tunteisiin vetoavia videoita ja kehotuksia äänestää jopa 20 kertaa. Yleisöäänestyksen tulokset osoittivat, että viestintästrategia toimi.
Pika-analyysi valitusta viestinnän lähestymistavasta:
Vaikka Euroopan mediakentässä viisuäänestyksen ongelmallisuus ja poliittisuus saivatkin näkyvyyttä, esimerkiksi Yhdysvalloissa media raportoi valtaosin Euroviisuista vain kertomalla, että Itävalta voitti kisan ja Israel yleisöäänet. Viestintä saavutti tavoitteensa.
Monet vastustavat Israelin osallistumista Euroviisuihin, ja osa päätti olla katsomatta ohjelmaa protestina. Boikottivaatimus nousi esiin voimakkaana erityisesti joissain sosiaalisen median kuplissa.
Boikotti voi olla voimakas keino, jos se saa riittävää mediahuomiota. "Valkopesun" estämiseen se ei kuitenkaan ole välttämättä toimiva. Viisujen kaltainen spektaakkeli ei hiljene vaikka osa kääntäisi sille selän, oikeastaan päin vastoin.
Vaikka boikotti nosti esiin viisujen kaksinaismoralismia ja poliittisuutta, isossa kuvassa sen vaikutus oli Israelin viestinnälle suotuisa. Kun kriittiset katsojat poistuivat äänestyksestä, tilaa jäi niille, jotka oli mobilisoitu äänestämään. Maailmalla voitiin viestiä Israelin saamasta tuesta Euroopassa.
Maailman kriisit ovat monimutkaisia, eikä kukaan meistä hallitse kaikkia ratkaisuja. Vaikka Suomessa moni olisikin Israelin tukena, sitäkin useimmat uutisia ja sosiaalista mediaa seuraavat jakavat kokemuksen siitä, että pakkosiirtoihin ja nälkiinnyttämiseen turvautuva maa on ylittänyt rajan.
Jos Helsinki olisi saarrettu ja lapsemme kuolisivat nälkään, me toivoisimme, että muu maailma huutaisi yhteen äänen. Viestinnän avulla vaikuttamiseen tarvitaan kuitenkin vahva, yhteinen viesti ja asettuminen yhteen rintamaan sen taakse. Ääntä ei saada aikaan haukkumalla muita tai vaatimalla yksimielisyyttä, vaan jakamalla tärkein päämäärä.
Se, että vastarinta typistyy usein sisäiseen riitelyyn, on toistuva ilmiö sekä historiassa että nykyajassa. Kun maailma tuntuu hallitsemattomalta ja epäoikeudenmukaiselta, syntyy tarve selkeyteen ja moraaliseen varmuuteen, jossa pienetkin erot tavoissa tai sanavalinnoissa voivat laukaista konflikteja liikkeen sisällä.
Myös alustat suosivat kärjistyksiä, konflikteja ja ryhmien välisiä rajanvetoja, joista palkinto tulee näkyvyydessä ja reaktioista, ei yhteistyöstä. Tämä puolestaan vahvistaa “kuka on eniten oikeassa” -kulttuuria, jossa solidaarisuus jää taka-alalle.
Inhimillisestä mutta kohtalokkaasta kaavasta on syytä olla tietoinen, jos haluaa saada aikaan suuren ja vaikuttavan liikkeen.
Näin viisujen jälkeisenä päivänä dronella kuvatun videon Haagista. Red Line -marssilla noin 100 000 ihmistä täytti kadut punaisiin pukeutuneina vastustaen Israelin Gazaan kohdistamaa saartoa, jossa se on katkaissut lääkintä-, ruoka- ja polttoainetoimitukset. Perheet lastenvaunujen kanssa, isoäidit käsikynkässä ja aktivistit kyltteineen muodostivat valtavat symbolisen punaisen linjan. Pitkästä aikaa tunsin voimaa.
Minun mielipiteeni Gazan kriisistä ei ole tässä kirjoituksessa olennainen, analysoin tässä viestintää. Kantani on silti yksinkertainen ja suora: humanitaarinen apu on päästettävä Gazaan. Tässä kohtaa monella herää raivo. Ja kuitenkin olen luultavasti kirjoittanut juuri sen yhden lauseen, josta voimme lähes kaikki olla yhtä mieltä. Sen pienimmän yhteisen nimittäjän ja asian, josta kaikki voivat sanoa: tätä en voi enää hyväksyä.
Uskon, että on lukemattomia suomalaisia, jotka kokevat, että tuo raja on ylitetty. Siksi haluaisin, että mekin pukeutuisimme punaiseen, ottaisimme lapset mukaan ja lähtisimme Eduskuntatalon eteen. 100 000 ihmistä jokainen omana itsenään ja omine mielipiteineen, mutta yhteisen viestin takana.
Ehkä joku tuo punaisen jättiheliumpallon, jota itse lapsena aina toivoi. Joku vaatii valtion tunnustamista, toisen käsivarressa kulkee kyltti, jossa lukee vain: “Apu on päästettävä perille.” Näkökulmien kirjosta huolimatta on viestittävä yhdessä ja seistävä rinnakkain.
Jos haluaa maailman kuulevan, on opittava puhumaan yhdellä äänellä. Sen ei tarvitse olla täydellinen. Riittää, että se on yhteinen.