Tekoälykauhu iski, kuinka kömmin takaisin jaloilleni

Kaikki tietävät klassisen nettimeemin uuden projektin eri vaiheista: ensin valtava innostus, sitten jumalaton hämminki ja helvetillinen sekaannus. Niitä seuraavat muun muassa järkiintymisvaihe, syyllisten etsintä ja syyttömien rankaisu, ja lopulta kukaan ei muista, mistä lähdettiin ja miksi ihmeessä.

Tekoäly noudattaa usein samaa kaavaa. Ensin kaikki on uutta ja ihmeellistä. Kun asiaan vihkiytynyt entusiasti esittelee, miten hän hyödyntää tekoälyä, herää innostus kuin ipanalla karkkikaupassa: hei, mä myös, haluan kokeilla ja otan käyttöön, onpa näppärää!

Sitten kuvaan astuu ankea arki ja raaka realismi. Homma hyytyy hissukseen: ei ole aikaa opetella, ei uskallusta kokeilla, ketään ei ole tukena, kukaan ei pidä kädestä ja kannusta että siitä vain. Ja mihin sitä tekoälyä sitten käyttäisi? Vai tekisikö niin kuin ennenkin, kun sekin on ihan hyvä – ainakin tuttu – tapa.

Kun tämän musertavan tunneskaalan käy läpi muutaman kerran, olo on littaan lyöty: en osaa, tipun kelkasta, IHAN KAIKKI muut osaavat ja minä olen työpaikan ainoa tekoälytön reliikki. Seuraa lamaannus, ahdistus, musertava tekoälykauhu. 

Pois pelko ja syyllisyys

Mutta pois pelko ja syyllisyys! Et ole ainoa, minullakin oli tuo vaihe. Hengittele hetki. 

Tekoälysovellusten määrä ja nimet voivat uuvuttaa. Jo niiden nimet kuulostavat syvän scifin ja Tolkienin henkilögallerian yhdistelmälle: ChatGPT, Gemini, Copilot, Claude, LLaMA, Mistral, Gemma, DALL·E, Sora, Suno.  En minäkään niitä kaikkia tunne. Olen antanut itselleni luvan ja armoa, että riittää, jos opettelee muutaman, tai edes yhden.

Oman kauhun lisäksi pelkoa voi muhia myös organisaatioissa. Jos esihenkilöt pelkäävät tietosuojakäytäntöjä, kustannuksia ja virheitä, pelko heijastuu muihin. Joskus kokeilut tehdään vähäisellä ymmärryksellä, turhaan varoen ja päädytään siksi tuttuihin verukkeisiin: 

"Kokeiltiin, ei toiminut." (Lue: "Ei jaksettu perehtyä.")

"Ei vakuuttanut, ei siis otettu tavaksi." (Lue: "Odotettiin ihmettä, ei tullut.")

“Ei ole ehditty varata aikaa.” " (Lue: "Näkemättä kehno.”)

Miksi et ällistyisi?

Käytän itsekin tekoälyä edelleen liian vähän. On töitä, joissa siitä ei ole hyötyä ja joskus hopun keskellä tiedän tekeväni homman nopeammin itse kuin tekoälyn kanssa jankuttaen. Enemmän ja useammin silti pitäisi.

Työelämässä pärjää vielä (hetken) ilman tekoälyäkin. Mutta yhä vähemmän on syitä, miksi et kokeilisi. Se ei tee sinun työtäsi, mutta se on toimelias työpari ja kiva kollega. Itsekin ällistyn joka kerta, mihin se assistenttina pystyy.

Uteliaisuus parantaa tekoälykauhun

Ensimmäinen askel ei ole täydellinen osaaminen, vaan uteliaisuus. Tarvitaan vain aloittamista jostain konkreettisesta tarpeesta: hankalan meilin luonnostelu, uuden idean pallottelu, esityksen muokkaus, tiivistelmän teko, tylsän kokousmuistion kirjoittaminen, blogitekstin sparrailu.

Et todennäköisesti voi mokata, mutta voit oivaltaa. Hiljaa tulee usein hyvä, mutta tekoälyn kanssa voit edetä nopeastikin. Voit mennä innostusvaiheesta yli hämminkien ja sähläyksen suoraan järkiintymiseen, ohittaa syyllisten etsimisen ja todeta, että kauhu ohi, selvisin – onnistuneesti! Kauhu saattaa kääntyä kaveruudeksi.