Jos järjestöltä katoaa ääni, katoaa järjestökin. Ulkoisten paineiden kurittamassa järjestökentässä on pakko astua rohkeiden uudistusten tielle.
Järjestöt ovat lirissä. Kaikkia järjestöjä riivaavat leikkaukset rahoitukseen ja ammattiliitot ovat liemessä, koska ihmiset etsivät uusia töitä sekä ammatti-identiteettiään muuttuvassa työelämässä. Myös ay-jäsenmaksun verovähennysoikeuden poisto uhkaa järjestäytymisastetta ja jäsenmaksutuottoja.
Monissa järjestöissä käydään muutosneuvotteluja, jotka osuvat aivan liikaa viestintään ja markkinointiin. Niillä on kuitenkin elintärkeä rooli siinä, miten järjestöt selviävät olevista ja tulevista ongelmistaan. Viestintä on tärkeimpiä keinoja, jonka kautta löydetään jäsenet sekä tavoitetaan päätöksentekijät, joilla on valtaa vaikuttaa.
Viestintä ei ole tukitoiminto, jota voi karsia kuin kahvihuoneen keksitarjoilua. Se on osa strategiaa, ja vain se voi tehdä järjestön tarkoituksen näkyväksi. Raha ei pidä järjestöä hengissä, mutta huomio pitää.
Jos järjestöltä katoaa viestintä, siltä katoaa myös ääni. Ja jos kukaan ei kuule, miksi järjestö on olemassa, se ei ole olemassa kauan. “Tehdään ensin ja kerrotaan sitten”, ei enää toimi. Viestintä ei ole jälkikirjoitus toiminnalle, vaan sen mahdollistaja.
Siksi järjestöjen viestinnän kriisi ei ole ensisijaisesti viestinnän itsensä päänsärky. Vastuu on puheenjohtajilla, järjestöjohdolla sekä päättävillä elimillä (jotka usein muodostuvat jäsenistöstä). Heidän on ymmärrettävä, miksi viestintä on myös kehnoina aikoina parempi investointi- kuin leikkauskohde. Generatiivinen tekoäly ei osaavaa viestijää korvaa, ja AI:n hyödyntämiseen viestinnässä kaivataan konkreettista tukea.
Järjestöviestinnässä väsynyt some-puuhastelu tai “tästä pitää lähettää tiedote, koska niin on aina tehty” ei enää riitä. Ne ovat turhaa torvisoittoa tyhjällä torilla.
Uudistua pitää, ja sen pitää olla enemmän kuin pieni päivitys väsähtäneeseen some- tai printtiviestintään tai uusi organisaatiomuutos jo ennestään tiukalle viritetyssä koneistossa. Sen sijaan pitää kysyä, kenelle puhumme, millä sävyllä ja missä kanavissa. Keskitytäänkö pitämään nykyiset jäsenet vai etsitäänkö ihan tosissaan uusia? Ketä tavoittelemme, mitä toivomme tapahtuvan ja mitä teemme, jotta maaliin päästään?
Sen sijaan, että tehdään kaikkea mahdollista kaikille, tarvitaan fokusoimista. Sitä, että tiivistetään tärkein sanoma ja tehdään tietoisesti vähemmän mutta parempaa. Se tarkoittaa, että pitää päättää, mihin viesteihin ja kanaviin todella panostetaan ja mitä jätetään kokonaan tekemättä.
Vanhasta luopuminen on vaikeaa, koska se heiluttaa tutuista rutiineista kasaan nakuteltua jakkaraa. Mutta kun budjetti kutistuu, on valittava taistelunsa ja heitettävä syrjään se, mistä ei ole hyötyä.
Jos oma aika tai rohkeus eivät riitä, hyvä kumppani voi olla oikealla lailla armoton sparraaja. Se voi auttaa löytämään tarkoituksen, sanoittamaan sen uusiksi vailla pölyistä historiaa tai raskaan järjestömankelin litistämiä kompromisseja.
Hyvä kumppani auttaa fokusoimaan viestinnän voimavarat asioihin, joilla voidaan vaikuttaa tulevaisuuden kannalta kaikkein tärkeimpiin ihmisiin.
Järjestökentän murroksessa tarvitaan johtamista, joka ymmärtää viestinnän strategisena ytimenä, ja viestintää, joka tekee näkyväksi sen, miksi järjestö on tässä ajassa tärkeä.
Viestinnältä vaaditaan merkitystä, yhteisöllisyyttä ja vaikuttavuutta. Siksi vähenevien voimavarojen kohdentaminen oikein on järjestöille ja liitoille elämän ja kuoleman kysymys.
Kun viestintä ja johtaminen vetävät samaan suuntaan, myös sanoma kantaa, jäsenet sitoutuvat, päättäjät pysähtyvät ja yhteisö kasvaa. Meidän reseptimme tähän on tiukka paketti päätöksiä, ymmärrystä ja luovuutta.